Voittajafiilis

Nukuin koko yön tosi huonosti. Heräsin pitkin yötä, että joko pitää lähteä tallille, joko olen myöhässä. Tämä päivä on se päivä, se joka merkitsee meidän tulevaisuuden. Että vähän jännitystä ilmassa. Siinä kiireessä jäi sitten kamerakin kotiin, joten kuvia ei reissulta valitettavasti ole. Paitsi röntgenkuvat, jotka muistin nyt pyytää jopa CD:lle. Onneksi ystävä tallilta oli meidän kyyditsijänä ja henkisenä tukena. Kiitos! 

Matka meni hyvin vaikka Mira jäikin kotiin odottamaan. Muutaman hirnumiset, ei muuta. Paikan päällä Caro oli niin oma itsensä: hirveä touhotus päällä, hetkeäkään ei kestänyt seistä paikallaan.  Molemmilla oli kauhea stressi päällä. Carolla ehkä enemmänkin (tutusta) paikasta ja lajitoverien puutteesta ja itsellä tuloksista. 

Meidän luottolääkäri tulikin nopeasti ja totesti Caron olevan todella virkeä ja terveen oloinen, karva pitkä, mutta kiiltävä. Ja kuitenkin imettäväksi tammaksi hyvässä lihavuuskunnossa (melkein vähän liikaakin, heh) Carolla oli niin kova touhotus päällä, että otettiin verikoe heti ja annettiin rauhoittavaa, jotta kavioita voisi edes katsoa. Ohops, niin jäi touhottamiset. Kavioista ei pintapuolisesti näkynyt erityistä ja pulsseja ei tuntunut. (Jee!) Seuraavana vuorossa oli röntgenkuvat. Jännä miten pystyykin aina siellä huoneessa olemaan virkku rauhoituksesta huolimatta, heti kun ulos pääsi niin oli taas niin väsynyttä tyttöä.

Ihan vertailuksi lainasin täältä kuvan, joka mielestäni havainnollistaa kavioluumuutokset aika hyvin.

Tässä Caron vasen (ja se huonompi) jalka. Muutosta oli edelleen, kun eihän se sieltä mihinkään katoa, mutta ei ollut edellisiin kuviin verrattuna muutosta melkein ollenkaan. Nyt suuressa osassa kuntoutusta onkin kengitys. Näiden kuvien avulla kengittäjä pääsee vuolemaan kavion oikeaan asentoon. Tilanne on nyt siis oikeastikin parempi kun osasi edes kuvitella tai toivoa.

En ajatellut, että tätä hetkeä tulisi ikinä. Hevonen on terve, ontumaton eikä sillä ole kipuja. Tai no, ei sanan varsinaisessa merkityksessä terve, sillä Cushingin tauti edelleen on ja pysyy. Taudin tila selviää tarkemmin, kun verikokeiden tulokset tulee viikonlopun jälkeen. Pääsen kuntouttamaan Caroa, oikeasti tekemään sen kanssa asioita. Vaikka taival on pitkä ja alku on pelkkää käyntiä, se on niin palkitsevaa päästä ratsastamaan omalla hevosella pitkästä aikaa. 

Nämä onkin taas niitä herkkiä hetkiä. Töitä on tehty paljon, äärettömän paljon. Toivo on kerran jo menetetty kokonaan, mutta yhdessä taisteltu tähän pisteeseen. Onneksi joku piti meidät kiinni tässä taistelussa, vaikka jossain vaiheessa tuntui niin idioottimaiselta edes toivoa Caron paranemista. On itketty liikaakin surusta, mutta nyt voi vihdoin huokaista hetkeksi ja itkeä puhtaasta ilosta. Hetkeäkään en vaihtaisi pois. Me ollaan voittajia.

Nyt sen vasta tajuaa, meillä on terve hevonen. Mahtavin fiilis sitten Miran syntymän. Nämä on ehdottomasti niitä samoja ilon ja onnen kyyneleitä, mitä vuodateltiin silloin heinäkuisena iltana.