Taistelijan tarina, Osa I

Nyt sen tiedän varmemmin kuin ikinä ennen: Caroline Grimaldi, tuttavallisemmin Caro on elämäni hevonen. Ei vaan siksi, että se on parhain, ihanin ja rakkain. Ei vain siksi, että se on ensimmäinen hevonen ja ollut meillä jo pitkään. Vaan erityisesti siksi, että Caro on sitkein näkemäni hevonen, oman polkunsa taistelija. Elämässä niin ihmisten kuin hevostenkin täytyy taistella vaikeiden asioiden ylitse, joskus niitä on enemmän ja joskus ehkä vähemmän. Niin me ollaan Caron kanssa tehty, yhdessä. Luonteeltamme ollaan niin samanlaisia, periksi ei anneta, jos on jokin tiukka päämäärä. Meidän päämäärä on selviytyä yhdessä, jotta voidaan olla toistemme tukena. 

Loppukesästä vuonna 2013 päätimme äitini kanssa, että astutamme Caron. Carolla on hieno suku ja ajatus sen jatkamisesta oli ollut mielessä jo pitkään. Eläinlääkäri ei nähnyt muuta ongelmaa astuttamisessa kuin iän; jo 19-vuotias tamma ei välttämä tiinehtyisi, kun kyseessä oli ensivarsoja. Päätimme kuitenkin kokeilla, koska eläinlääkärikin oli todennut hevosen hyväkuntoiseksi ja ei nähnyt esteitä asian suhteen.

Kuva: Christine Tammelin

Kuva: Mari Jokelainen

 Selailimme äidin kanssa kaikki orikuvastot läpi ja päädyimme loppujen lopuksi Sammaliston tallin Carismoon (se oli niin mahtava livenä, ettei siinä enää ollut miettimistä). Suomessa ei sillä hetkellä ollut tarjolla täykkäriä, vaikka niin olisin halunnut, sillä astutuskausi oli jo lopuillaan. Caro kävi sitten elokuussa -13 siemennettävänä ja Caro tiinehtyikin ensimmäisellä kerralla. Siihen asti kaikki oli sujunut kuin ruusuilla tanssiminen.

Pari kuukautta myöhemmin Caro menetti halunsa liikkua. Tarhaan käveleminen oli työlästä ja silmien säihke oli kadonnut. Vesiastia oli aina tyhjä (päivässä saattoi hörppiä useita kymmeniä litroja) ja suolakivet katoili hetkessä. Tilanne kärjistyi siihen, ettei Caro enää pysynyt jaloillaan kaviokuumeen takia. Elämämme ensimmäinen kriittinen klinikkareissu tehtiin Hyvinkään Hevossairaalaan, jossa Caro sai onneksi maailman parasta hoitoa. Pidin itseäni eläinrääkkääjänä, kun talutin Caron klinikan käytävälle, mielessä ajatukset viimeisestä matkasta: "Mitä jos joudumme lähtemään tyhjän trailerin kanssa pois?" En ole koskaan nähnyt livenä niin kipeää hevosta, teki pahaa myöntää siinä vaiheessa itselleen, että se on oma rakas Caro joka siinä kärsii kivuista.

Cushingin tauti. Tuo taudin pirulainen oli erottaa meidät. Löysimme kuitenkin loistavan lääkärin, joka sai Caron taudin kuriin. "Ongelmana" oli vain tämä pieni elämän alku Caron mahassa. Lääkäri kysyikin, että miten toimitaan; Tamman hyväksi vai varovaisesti varsan vuoksi? Tietenkin tamman henki oli siinä kohtaa tärkein asia, viis varsasta. Cushing-lääkitys aloitettiin, kaviokuume saatiin kuriin (Softride-tossut oli meidän pelastus!) ja Caro pääsi takaisin jaloilleen. 

Kaikista Caron hoidoista, lääkityksistä, stressistä ja kivuista huolimatta se pieni "rakkulainen ja huono" alkio kehittyi pieneksi hevosen aluksi (tai siltä se ainakin näytti ultrassa, miniheppa.) Tutuiksi lauseiksi muodostui Caron tiineyden aikana:

- "Alkio on niin huonon näköinen, ettei siitä varmaan kehity mitään"

- "Kyllä se luo pois sen alkion"

- "Varautukaa, että varsa syntyy kuolleena"

- "Miettikää mahdollista keinoemoa valmiiksi"

- "Varatkaa ternimaitoa, Cushing-hevosten maito on huonolaatuista"

- "Tiedäthän, että ne voi molemmat kuolla varsomiseen"

- "Miksette päästä tammaa tuskista"

- Jne, lista on pitkä.

Se täytyy sanoa, että Carolla oli aina tarvittavat kipulääkkeet klinikkareissun jälkeen. Eikä me voitu vielä päästää tammaa lähtemään, me tiesimme kokoajan, ettei ole sen aika. Jaksoimme uskoa, että asiat muuttuu vielä parhain päin.

Elimme päivä kerrallaan ja toivoimme parasta. Ruokavaliot meni Carolla uusiksi ja keskityimme tarkasti rehujen sokeripitoisuuksiin, kaikki ylimääräinen sokeri karsittiin pois. Tässä ruokintamuutoksessa meitä auttoi Hippodomen Marjo, suuri kiitos siitä! Caron vointi oli huomattavasti parempi, eli cushing-lääke antoi hyvin vastetta. Ainoana merkkinä tulevasta varsasta oli söpösti pyöristyvä maha. Carolla joutui lopettamaan ratsastamisen todella aikaisin, ilmeisesti selkä oli sen verran kipeä ison pömppömahan kantamisesta. Joten, taluttelua, taluttelua ja vielä vähän taluttelua. Ja odottelua. Näitä mahakuvia on paljon.

Jatkuu...