perjantai 30. tammikuuta 2015

Voittajafiilis

Nukuin koko yön tosi huonosti. Heräsin pitkin yötä, että joko pitää lähteä tallille, joko olen myöhässä. Tämä päivä on se päivä, se joka merkitsee meidän tulevaisuuden. Että vähän jännitystä ilmassa. Siinä kiireessä jäi sitten kamerakin kotiin, joten kuvia ei reissulta valitettavasti ole. Paitsi röntgenkuvat, jotka muistin nyt pyytää jopa CD:lle. Onneksi ystävä tallilta oli meidän kyyditsijänä ja henkisenä tukena. Kiitos! 

Matka meni hyvin vaikka Mira jäikin kotiin odottamaan. Muutaman hirnumiset, ei muuta. Paikan päällä Caro oli niin oma itsensä: hirveä touhotus päällä, hetkeäkään ei kestänyt seistä paikallaan.  Molemmilla oli kauhea stressi päällä. Carolla ehkä enemmänkin (tutusta) paikasta ja lajitoverien puutteesta ja itsellä tuloksista. 

Meidän luottolääkäri tulikin nopeasti ja totesti Caron olevan todella virkeä ja terveen oloinen, karva pitkä, mutta kiiltävä. Ja kuitenkin imettäväksi tammaksi hyvässä lihavuuskunnossa (melkein vähän liikaakin, heh) Carolla oli niin kova touhotus päällä, että otettiin verikoe heti ja annettiin rauhoittavaa, jotta kavioita voisi edes katsoa. Ohops, niin jäi touhottamiset. Kavioista ei pintapuolisesti näkynyt erityistä ja pulsseja ei tuntunut. (Jee!) Seuraavana vuorossa oli röntgenkuvat. Jännä miten pystyykin aina siellä huoneessa olemaan virkku rauhoituksesta huolimatta, heti kun ulos pääsi niin oli taas niin väsynyttä tyttöä.

Ihan vertailuksi lainasin täältä kuvan, joka mielestäni havainnollistaa kavioluumuutokset aika hyvin.



Tässä Caron vasen (ja se huonompi) jalka. Muutosta oli edelleen, kun eihän se sieltä mihinkään katoa, mutta ei ollut edellisiin kuviin verrattuna muutosta melkein ollenkaan. Nyt suuressa osassa kuntoutusta onkin kengitys. Näiden kuvien avulla kengittäjä pääsee vuolemaan kavion oikeaan asentoon. Tilanne on nyt siis oikeastikin parempi kun osasi edes kuvitella tai toivoa.

En ajatellut, että tätä hetkeä tulisi ikinä. Hevonen on terve, ontumaton eikä sillä ole kipuja. Tai no, ei sanan varsinaisessa merkityksessä terve, sillä Cushingin tauti edelleen on ja pysyy. Taudin tila selviää tarkemmin, kun verikokeiden tulokset tulee viikonlopun jälkeen. Pääsen kuntouttamaan Caroa, oikeasti tekemään sen kanssa asioita. Vaikka taival on pitkä ja alku on pelkkää käyntiä, se on niin palkitsevaa päästä ratsastamaan omalla hevosella pitkästä aikaa. 

Nämä onkin taas niitä herkkiä hetkiä. Töitä on tehty paljon, äärettömän paljon. Toivo on kerran jo menetetty kokonaan, mutta yhdessä taisteltu tähän pisteeseen. Onneksi joku piti meidät kiinni tässä taistelussa, vaikka jossain vaiheessa tuntui niin idioottimaiselta edes toivoa Caron paranemista. On itketty liikaakin surusta, mutta nyt voi vihdoin huokaista hetkeksi ja itkeä puhtaasta ilosta. Hetkeäkään en vaihtaisi pois. Me ollaan voittajia.


Nyt sen vasta tajuaa, meillä on terve hevonen. Mahtavin fiilis sitten Miran syntymän. Nämä on ehdottomasti niitä samoja ilon ja onnen kyyneleitä, mitä vuodateltiin silloin heinäkuisena iltana. 

torstai 29. tammikuuta 2015

Taistelijan tarina, Osa II

Ja eiköhän jatketa taas.

H-hetki koitti heinäkuun puolivälissä. Caro vihdoin antoi selviä merkkejä varsomisesta. Enää oli kyse päivistä tai tunneista. Pakattiin sitten tavarat reppuun ja suunnattiin äidin kanssa tallin satulahuoneeseen yöpymään. Joka ilta oli sama jännitys; joko nyt? Se ei kuitenkaan vielä ollut se h-hetki. Eikä se seuraavakaan h-hetki ollut oikeassa. Vasta kahden viikon valvomisen jälkeen, tämä pieni typy päätti syntyä maailmaan. Totta kai juuri silloin, kun olin käymässä kotona suihkussa. Muistan vieläkin hetken, kun äiti soitti: "Nyt se syntyy ihan oikeesti!" Jarkko onneksi vei äkkiä tallille. Suljin mielestä negatiiviset ajatukset, toivoin vain, että Caro ja varsa selviävät hengissä. Autossa soi sattumalta matkalla Eluveitien King, joten olin melkovarma, että se olisi orivarsa.




Eipäs ollutkaan. Kaunis tähtipäinen tammavarsa. Hetki oli niin herkkä ja täynnä rakkautta (videolla Caron sydämen särkevä rakkaushörinä vastasyntyneelle) Kylmiä väreitä, kyyneleitä, hämmennystä ja iloa. Myös pelkoa, pelkoa siitä, että taas jotain menee pieleen. Ilman auttavia käsiä olisimme ollut pulassa sillä hetkellä. Varsa täytyi nostaa ylös heti juomaan, jotta saimme otettua maitotestin. Noh, huonoahan se maito oli. Saimme onneksi ternimaitoa, jota jäinkin juottamaan varsalle tuttipullosta. Se oli ehkä söpöintä, mitä ikinä oon kokenut! Muuten varsominen sujui kuin oppikirjasta, ei minkäänlaisia ongelmia. Caro hoiti homman kotiin hienosti.

Seuraavaksi jouduimmekin kutsumaan eläinlääkärin paikalle, joka otti varsalta vasta-ainetestin. Kiikutimme sen itse väsyneinä (siinä vaiheessa olin ollut jo 49h hereillä) Hyvinkään klinikalle ja jäimme odottamaan vastausta. Vastaus oli huono, varsalla ei ollut ternimaidon juottamisesta huolimatta tarpeeksi vasta-aineita. Seuraavana aamuna klinikalta tuli eläinlääkäri ja hoitaja laittamaan varsan tiputukseen. Eläinlääkäri kertoi olleensa juuri kaksosvarsojen luona ja meidän varsa oli yhtä pieni kuin toinen niistä kaksosista. Eli todella pieni rääpäle, mutta meille jo sillä hetkellä kovin tärkeä ja rakas. Varsalle saatiin vasta-aineet plasmasiirrolla ja taas piti vuorokauden päästä ottaa verikoe varsasta. Nyt tulokset oli onneksi mieluisat. 

Kuva: Jarkko Männikkö

Kuva: Henni Kivimäki

Olin päättänyt eräänä iltana tallilla valvoessa, että jos varsa jää henkiin, sen nimeksi tulee Grimaldi's Miracle eli Mira. Sillä niin suuri ihmevarsa tämä kuitenkin oli. Sinne meni hetkessä kaikki vuoden aikana pähkäilemäni nimiehdotukset.

Viikkoja varsomisen jälkeen Caron jalat alkoivat taas oireilla kaviokuumetta. Taas kipulääkettä ja Softride-tossut. Eläinlääkäri kehoitti myös nostamaan cushing-lääkitystä, sillä selvästi se ei antanut enää vastetta. Kaviokuume hellitti onneksi nopeasti, mutta Mira joutui olemaan vain tarhassa, eikä saanut kokea laitumen iloja ollenkaan. Mira kasvoi kuitenkin kivasti ja näytti terveeltä, suurempia huolia ei siis ollut. Carolla oli raskasta hoitaa varsaa, mutta teki sen tunnollisesti. Mira oppi nopeasti juomaan vettä ja syömään heinää (ja varastamaan Caron rehuja.) Caro oli aina päivä päivältä vähän huonomman näköinen. Ihan kun Caro olisi tietoisesti opettanut varsan ajoissa syömään "oikeaa" ruokaa ja selviytymään. Tarvittaessa ilman emääkin.

Marraskuussa iski se kauhun päivä, jota olin pelännyt aina. Caro ontui todella vahvasti kaikkia jalkoja. Luulin, että Caro kaatuu päälleni matkalla tarhasta talliin. Mietin jo, että kenelle soitan, kenet saan päästämään Caron tuskistaan siihen paikkaan. Tilanne oli järkyttävä. Carolla oli ilman kipulääkkeitä kamalat kivut. Kipulääkkeitä ei voinut lopettaa ollenkaan. Siinä vaiheessa ymmärsin, ettei se ole enää hevosen elämää. Ryhdyinkin selvittämään, pärjäisikö näin pieni varsa ilman emää. Soitin monta asiantuntijaa läpi, jotka kaikki sanoivat, että kyllä varsa jää henkiin jo ilman emääkin.

Teimme sen päätöksen. Varasin Carolle ajan eutanasiaan Viikkiin. Päätin senkin, että Caron ruhon luovuttaisin opetuskäyttöön, jotta joku muu voisi hyötyä siitä. Ikään kuin viimeisenä tehtävänä. Tein runon Carolle, tein kuvakollaasin parhaista kuvista ja itkin. Itkin niin paljon. Itken nytkin tätä kirjottaessa. Tuntui, että kaikki keinot oli nyt loppu, eikä mitään tehtävissä. Suuri ja raskas päätös oli tehty päivämäärää ja kyytiä myöden. Kaikki oli valmiina. Halusin vihdoin päästää rakkaan eläimen pois kärsimyksestä, vihreämmille niityille. En voinut enää olla itsekäs ja pitää Caroa parempien aikojen toivossa. Pidimme Caroa ja Miraa pieniä hetkiä erillään toisistaan, jotta Mira tottuisi hiljalleen olemaan ilman emää karsinassa. Se itku oli raastavaa, tuntui viillolta sydämessä aina, kun Caro ja Mira huusivat toisiaan. Iso itku pääsi itselläkin, josko oli hetki, ettei vielä itkenyt. Kuvakollaasiin valitsin kaikki tärkeimmät kuvat yhteisistä hetkistä, tässä muutamia.

Kuva: Mari Jokelainen


Kuva: Mari Jokelainen

Kuva: Mari Jokelainen

Kuva: Mari Jokelainen


Kuva: Ira Sydänmaalakka

Kuva: Ira Sydänmaalakka

Kuva: Christine Tammelin

Äiti päätti käyttää epätoivoisena viimeisen oljenkorren ja kokeilla kaukohoitoa. Kaukohoito oli mielestäni ihan hömpötystä, en uskonut siihen hetkeäkään. Varsinkaan sillä hetkellä, kun sanottiin, ettei ole vielä tamman aika lähteä. Se herätti niin paljon toiveita Caron suhteen; "Mitä jos kuitenkin vielä olisi mahdollisuus?" Kaukohoitaja sanoi, että Carolla on suurin ongelma kengityksessä, että sitä on aina kengitetty väärin. (Se tosin on varmaan tottakin)

Halusin itsekin kuitenkin käyttää vielä viimeisen keinon. Juttelin tallilla Katrille Caron tilanteesta ja vuodatin suruni hänelle. Katri ehdotti Bemer-hoitoa. Caro oli ennenkin käynyt bemer-hoidossa ja tiesin, että se auttaa monenlaiseen vaivaan. Auttaisiko se meitä? Auttaisiko se kuolevan hevosen hoidossa? Halusin kokeilla, halusin uskoa Katrin uskomattomalla tsempillä, että hoidot voisi auttaa Caron tilaan. 

Päivää ennen todellista ihmettä aloin miettimään, että mitä jos se ei olekaan kaviokuumetta vaikka aina ennen on ollut? Mitä jos se onkin jotain muuta, mitä jos se onkin paise kaviossa? Seuraavana aamuna kengittäjä juuri sattui olemaan tallilla ja pyysin katsomaan, josko hän löytäisi paiseen. Siellä se oli, iso ällöttävä paise. Tuhat kiloa surua juuri tipahti hartioilta. Kengittäjä avasi paisetta ja tadaa, hevonenhan käveli huomattavasti paremmin. Ja ennen tätä, voin taata, ettei ollut minkäänlaisia paiseoireita, ei yhtäkään. Paisejalkaa varoessa vaan oli kipeytynyt kaikki muutkin jalat.

Olimme vaihtamassa samana päivänä tallia. Olin ilmoittanut jo tallin pitäjälle, että nyt tulee todella jalaton hevonen, joka todennnäköisesti lähtisi vielä saman kuun aikana lopetettavaksi. Katri teki vielä kaukohoitoa Carolle, jotta jalaton jaksaisin seistä trailerissa. Matka meni hyvin ja tytöt kotiutuivat hyvin uudelle tallille. Päivä päivältä Caron vointi parani; karvaan tuli kiiltoa, silmät säihkyivät ja Caro oli muutenkin todella virkeä. Ja niin ihme oli tapahtunut taas. Caro oli jälleen kerran taistellut itsensä jaloilleen. Kiitos siitä kuuluu erityisesti Katrille. Caro on hengissä näiden hoitojen ja oikean kengityksen ansiosta! 


Sain poistaa jäähyväisrunot ja kuvakollaasit. Peruutin eutanasia-ajan ja iloitsimme, Caron aika ei ollut vielä. Sitten kuitenkaan. Kuitenkin näiden vastoinkäymisten takia, on edelleen pelko, että Caro menee taas yhtäkkiä huonommaksi. Siksi täytyy elää päivä kerrallaan. Olla yhdessä kuin se olisi viimeinen yhteinen päivä ja ottaa kaikki ilo irti.

Nyt meillä on kaksi hyvinvoivaa hevosta, kaksi ihmettä. Carolla on uusi kengittäjä, joka on tehnyt upeaa työtä jo näin lyhyessä ajassa tamman jaloille. Mira kasvaa ja on onnellinen uudesta pirteästä äidistä, joka jaksaa jopa huolehtia (ja komentaa ruokailun aikaan.) Suuret kiitokset täytyy myös sanoa nykyisen tallin omistajalle, joka pitää hyvää huolta meidän tytöistä.

Huomenna mennäänkin Caron kanssa klinikalle kontrollikäynnille. Ainakin Cushing-arvot tarkistetaan (nyt kun lääkitystäkin on voinut taas laskea), jaloista otetaan röngten ja tarkistetaan Caron yleistila. Katsotaan mitä siellä sanotaan. Toivottavasti saadaan vihreää valoa kuntoutukselle ja kunnon kohotukselle. Siitä lisää huomenna!



   Uskotteko ihmeisiin? Kaiken kokemani jälkeen, mie ainakin uskon!


keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Taistelijan tarina, Osa I

Nyt sen tiedän varmemmin kuin ikinä ennen: Caroline Grimaldi, tuttavallisemmin Caro on elämäni hevonen. Ei vaan siksi, että se on parhain, ihanin ja rakkain. Ei vain siksi, että se on ensimmäinen hevonen ja ollut meillä jo pitkään. Vaan erityisesti siksi, että Caro on sitkein näkemäni hevonen, oman polkunsa taistelija. Elämässä niin ihmisten kuin hevostenkin täytyy taistella vaikeiden asioiden ylitse, joskus niitä on enemmän ja joskus ehkä vähemmän. Niin me ollaan Caron kanssa tehty, yhdessä. Luonteeltamme ollaan niin samanlaisia, periksi ei anneta, jos on jokin tiukka päämäärä. Meidän päämäärä on selviytyä yhdessä, jotta voidaan olla toistemme tukena. 

Loppukesästä vuonna 2013 päätimme äitini kanssa, että astutamme Caron. Carolla on hieno suku ja ajatus sen jatkamisesta oli ollut mielessä jo pitkään. Eläinlääkäri ei nähnyt muuta ongelmaa astuttamisessa kuin iän; jo 19-vuotias tamma ei välttämä tiinehtyisi, kun kyseessä oli ensivarsoja. Päätimme kuitenkin kokeilla, koska eläinlääkärikin oli todennut hevosen hyväkuntoiseksi ja ei nähnyt esteitä asian suhteen.


Kuva: Christine Tammelin

Kuva: Mari Jokelainen


 Selailimme äidin kanssa kaikki orikuvastot läpi ja päädyimme loppujen lopuksi Sammaliston tallin Carismoon (se oli niin mahtava livenä, ettei siinä enää ollut miettimistä). Suomessa ei sillä hetkellä ollut tarjolla täykkäriä, vaikka niin olisin halunnut, sillä astutuskausi oli jo lopuillaan. Caro kävi sitten elokuussa -13 siemennettävänä ja Caro tiinehtyikin ensimmäisellä kerralla. Siihen asti kaikki oli sujunut kuin ruusuilla tanssiminen.

Pari kuukautta myöhemmin Caro menetti halunsa liikkua. Tarhaan käveleminen oli työlästä ja silmien säihke oli kadonnut. Vesiastia oli aina tyhjä (päivässä saattoi hörppiä useita kymmeniä litroja) ja suolakivet katoili hetkessä. Tilanne kärjistyi siihen, ettei Caro enää pysynyt jaloillaan kaviokuumeen takia. Elämämme ensimmäinen kriittinen klinikkareissu tehtiin Hyvinkään Hevossairaalaan, jossa Caro sai onneksi maailman parasta hoitoa. Pidin itseäni eläinrääkkääjänä, kun talutin Caron klinikan käytävälle, mielessä ajatukset viimeisestä matkasta: "Mitä jos joudumme lähtemään tyhjän trailerin kanssa pois?" En ole koskaan nähnyt livenä niin kipeää hevosta, teki pahaa myöntää siinä vaiheessa itselleen, että se on oma rakas Caro joka siinä kärsii kivuista.


Cushingin tauti. Tuo taudin pirulainen oli erottaa meidät. Löysimme kuitenkin loistavan lääkärin, joka sai Caron taudin kuriin. "Ongelmana" oli vain tämä pieni elämän alku Caron mahassa. Lääkäri kysyikin, että miten toimitaan; Tamman hyväksi vai varovaisesti varsan vuoksi? Tietenkin tamman henki oli siinä kohtaa tärkein asia, viis varsasta. Cushing-lääkitys aloitettiin, kaviokuume saatiin kuriin (Softride-tossut oli meidän pelastus!) ja Caro pääsi takaisin jaloilleen. 

Kaikista Caron hoidoista, lääkityksistä, stressistä ja kivuista huolimatta se pieni "rakkulainen ja huono" alkio kehittyi pieneksi hevosen aluksi (tai siltä se ainakin näytti ultrassa, miniheppa.) Tutuiksi lauseiksi muodostui Caron tiineyden aikana:

- "Alkio on niin huonon näköinen, ettei siitä varmaan kehity mitään"
- "Kyllä se luo pois sen alkion"
- "Varautukaa, että varsa syntyy kuolleena"
- "Miettikää mahdollista keinoemoa valmiiksi"
- "Varatkaa ternimaitoa, Cushing-hevosten maito on huonolaatuista"
- "Tiedäthän, että ne voi molemmat kuolla varsomiseen"
- "Miksette päästä tammaa tuskista"
- Jne, lista on pitkä.

Se täytyy sanoa, että Carolla oli aina tarvittavat kipulääkkeet klinikkareissun jälkeen. Eikä me voitu vielä päästää tammaa lähtemään, me tiesimme kokoajan, ettei ole sen aika. Jaksoimme uskoa, että asiat muuttuu vielä parhain päin.

Elimme päivä kerrallaan ja toivoimme parasta. Ruokavaliot meni Carolla uusiksi ja keskityimme tarkasti rehujen sokeripitoisuuksiin, kaikki ylimääräinen sokeri karsittiin pois. Tässä ruokintamuutoksessa meitä auttoi Hippodomen Marjo, suuri kiitos siitä! Caron vointi oli huomattavasti parempi, eli cushing-lääke antoi hyvin vastetta. Ainoana merkkinä tulevasta varsasta oli söpösti pyöristyvä maha. Carolla joutui lopettamaan ratsastamisen todella aikaisin, ilmeisesti selkä oli sen verran kipeä ison pömppömahan kantamisesta. Joten, taluttelua, taluttelua ja vielä vähän taluttelua. Ja odottelua. Näitä mahakuvia on paljon.


Jatkuu...