Taistelijan tarina, Osa II

Ja eiköhän jatketa taas.

H-hetki koitti heinäkuun puolivälissä. Caro vihdoin antoi selviä merkkejä varsomisesta. Enää oli kyse päivistä tai tunneista. Pakattiin sitten tavarat reppuun ja suunnattiin äidin kanssa tallin satulahuoneeseen yöpymään. Joka ilta oli sama jännitys; joko nyt? Se ei kuitenkaan vielä ollut se h-hetki. Eikä se seuraavakaan h-hetki ollut oikeassa. Vasta kahden viikon valvomisen jälkeen, tämä pieni typy päätti syntyä maailmaan. Totta kai juuri silloin, kun olin käymässä kotona suihkussa. Muistan vieläkin hetken, kun äiti soitti: "Nyt se syntyy ihan oikeesti!" Jarkko onneksi vei äkkiä tallille. Suljin mielestä negatiiviset ajatukset, toivoin vain, että Caro ja varsa selviävät hengissä. Autossa soi sattumalta matkalla Eluveitien King, joten olin melkovarma, että se olisi orivarsa.

Eipäs ollutkaan. Kaunis tähtipäinen tammavarsa. Hetki oli niin herkkä ja täynnä rakkautta (videolla Caron sydämen särkevä rakkaushörinä vastasyntyneelle) Kylmiä väreitä, kyyneleitä, hämmennystä ja iloa. Myös pelkoa, pelkoa siitä, että taas jotain menee pieleen. Ilman auttavia käsiä olisimme ollut pulassa sillä hetkellä. Varsa täytyi nostaa ylös heti juomaan, jotta saimme otettua maitotestin. Noh, huonoahan se maito oli. Saimme onneksi ternimaitoa, jota jäinkin juottamaan varsalle tuttipullosta. Se oli ehkä söpöintä, mitä ikinä oon kokenut! Muuten varsominen sujui kuin oppikirjasta, ei minkäänlaisia ongelmia. Caro hoiti homman kotiin hienosti.

Seuraavaksi jouduimmekin kutsumaan eläinlääkärin paikalle, joka otti varsalta vasta-ainetestin. Kiikutimme sen itse väsyneinä (siinä vaiheessa olin ollut jo 49h hereillä) Hyvinkään klinikalle ja jäimme odottamaan vastausta. Vastaus oli huono, varsalla ei ollut ternimaidon juottamisesta huolimatta tarpeeksi vasta-aineita. Seuraavana aamuna klinikalta tuli eläinlääkäri ja hoitaja laittamaan varsan tiputukseen. Eläinlääkäri kertoi olleensa juuri kaksosvarsojen luona ja meidän varsa oli yhtä pieni kuin toinen niistä kaksosista. Eli todella pieni rääpäle, mutta meille jo sillä hetkellä kovin tärkeä ja rakas. Varsalle saatiin vasta-aineet plasmasiirrolla ja taas piti vuorokauden päästä ottaa verikoe varsasta. Nyt tulokset oli onneksi mieluisat. 

Kuva: Jarkko Männikkö

Kuva: Henni Kivimäki

Olin päättänyt eräänä iltana tallilla valvoessa, että jos varsa jää henkiin, sen nimeksi tulee Grimaldi's Miracle eli Mira. Sillä niin suuri ihmevarsa tämä kuitenkin oli. Sinne meni hetkessä kaikki vuoden aikana pähkäilemäni nimiehdotukset.

Viikkoja varsomisen jälkeen Caron jalat alkoivat taas oireilla kaviokuumetta. Taas kipulääkettä ja Softride-tossut. Eläinlääkäri kehoitti myös nostamaan cushing-lääkitystä, sillä selvästi se ei antanut enää vastetta. Kaviokuume hellitti onneksi nopeasti, mutta Mira joutui olemaan vain tarhassa, eikä saanut kokea laitumen iloja ollenkaan. Mira kasvoi kuitenkin kivasti ja näytti terveeltä, suurempia huolia ei siis ollut. Carolla oli raskasta hoitaa varsaa, mutta teki sen tunnollisesti. Mira oppi nopeasti juomaan vettä ja syömään heinää (ja varastamaan Caron rehuja.) Caro oli aina päivä päivältä vähän huonomman näköinen. Ihan kun Caro olisi tietoisesti opettanut varsan ajoissa syömään "oikeaa" ruokaa ja selviytymään. Tarvittaessa ilman emääkin.

Marraskuussa iski se kauhun päivä, jota olin pelännyt aina. Caro ontui todella vahvasti kaikkia jalkoja. Luulin, että Caro kaatuu päälleni matkalla tarhasta talliin. Mietin jo, että kenelle soitan, kenet saan päästämään Caron tuskistaan siihen paikkaan. Tilanne oli järkyttävä. Carolla oli ilman kipulääkkeitä kamalat kivut. Kipulääkkeitä ei voinut lopettaa ollenkaan. Siinä vaiheessa ymmärsin, ettei se ole enää hevosen elämää. Ryhdyinkin selvittämään, pärjäisikö näin pieni varsa ilman emää. Soitin monta asiantuntijaa läpi, jotka kaikki sanoivat, että kyllä varsa jää henkiin jo ilman emääkin.

Teimme sen päätöksen. Varasin Carolle ajan eutanasiaan Viikkiin. Päätin senkin, että Caron ruhon luovuttaisin opetuskäyttöön, jotta joku muu voisi hyötyä siitä. Ikään kuin viimeisenä tehtävänä. Tein runon Carolle, tein kuvakollaasin parhaista kuvista ja itkin. Itkin niin paljon. Itken nytkin tätä kirjottaessa. Tuntui, että kaikki keinot oli nyt loppu, eikä mitään tehtävissä. Suuri ja raskas päätös oli tehty päivämäärää ja kyytiä myöden. Kaikki oli valmiina. Halusin vihdoin päästää rakkaan eläimen pois kärsimyksestä, vihreämmille niityille. En voinut enää olla itsekäs ja pitää Caroa parempien aikojen toivossa. Pidimme Caroa ja Miraa pieniä hetkiä erillään toisistaan, jotta Mira tottuisi hiljalleen olemaan ilman emää karsinassa. Se itku oli raastavaa, tuntui viillolta sydämessä aina, kun Caro ja Mira huusivat toisiaan. Iso itku pääsi itselläkin, josko oli hetki, ettei vielä itkenyt. Kuvakollaasiin valitsin kaikki tärkeimmät kuvat yhteisistä hetkistä, tässä muutamia.

Kuva: Mari Jokelainen

Kuva: Mari Jokelainen

Kuva: Mari Jokelainen

Kuva: Mari Jokelainen

Kuva: Ira Sydänmaalakka

Kuva: Ira Sydänmaalakka

Kuva: Christine Tammelin

Äiti päätti käyttää epätoivoisena viimeisen oljenkorren ja kokeilla kaukohoitoa. Kaukohoito oli mielestäni ihan hömpötystä, en uskonut siihen hetkeäkään. Varsinkaan sillä hetkellä, kun sanottiin, ettei ole vielä tamman aika lähteä. Se herätti niin paljon toiveita Caron suhteen; "Mitä jos kuitenkin vielä olisi mahdollisuus?" Kaukohoitaja sanoi, että Carolla on suurin ongelma kengityksessä, että sitä on aina kengitetty väärin. (Se tosin on varmaan tottakin)

Halusin itsekin kuitenkin käyttää vielä viimeisen keinon. Juttelin tallilla Katrille Caron tilanteesta ja vuodatin suruni hänelle. Katri ehdotti Bemer-hoitoa. Caro oli ennenkin käynyt bemer-hoidossa ja tiesin, että se auttaa monenlaiseen vaivaan. Auttaisiko se meitä? Auttaisiko se kuolevan hevosen hoidossa? Halusin kokeilla, halusin uskoa Katrin uskomattomalla tsempillä, että hoidot voisi auttaa Caron tilaan. 

Päivää ennen todellista ihmettä aloin miettimään, että mitä jos se ei olekaan kaviokuumetta vaikka aina ennen on ollut? Mitä jos se onkin jotain muuta, mitä jos se onkin paise kaviossa? Seuraavana aamuna kengittäjä juuri sattui olemaan tallilla ja pyysin katsomaan, josko hän löytäisi paiseen. Siellä se oli, iso ällöttävä paise. Tuhat kiloa surua juuri tipahti hartioilta. Kengittäjä avasi paisetta ja tadaa, hevonenhan käveli huomattavasti paremmin. Ja ennen tätä, voin taata, ettei ollut minkäänlaisia paiseoireita, ei yhtäkään. Paisejalkaa varoessa vaan oli kipeytynyt kaikki muutkin jalat.

Olimme vaihtamassa samana päivänä tallia. Olin ilmoittanut jo tallin pitäjälle, että nyt tulee todella jalaton hevonen, joka todennnäköisesti lähtisi vielä saman kuun aikana lopetettavaksi. Katri teki vielä kaukohoitoa Carolle, jotta jalaton jaksaisin seistä trailerissa. Matka meni hyvin ja tytöt kotiutuivat hyvin uudelle tallille. Päivä päivältä Caron vointi parani; karvaan tuli kiiltoa, silmät säihkyivät ja Caro oli muutenkin todella virkeä. Ja niin ihme oli tapahtunut taas. Caro oli jälleen kerran taistellut itsensä jaloilleen. Kiitos siitä kuuluu erityisesti Katrille. Caro on hengissä näiden hoitojen ja oikean kengityksen ansiosta! 

Sain poistaa jäähyväisrunot ja kuvakollaasit. Peruutin eutanasia-ajan ja iloitsimme, Caron aika ei ollut vielä. Sitten kuitenkaan. Kuitenkin näiden vastoinkäymisten takia, on edelleen pelko, että Caro menee taas yhtäkkiä huonommaksi. Siksi täytyy elää päivä kerrallaan. Olla yhdessä kuin se olisi viimeinen yhteinen päivä ja ottaa kaikki ilo irti.

Nyt meillä on kaksi hyvinvoivaa hevosta, kaksi ihmettä. Carolla on uusi kengittäjä, joka on tehnyt upeaa työtä jo näin lyhyessä ajassa tamman jaloille. Mira kasvaa ja on onnellinen uudesta pirteästä äidistä, joka jaksaa jopa huolehtia (ja komentaa ruokailun aikaan.) Suuret kiitokset täytyy myös sanoa nykyisen tallin omistajalle, joka pitää hyvää huolta meidän tytöistä.

Huomenna mennäänkin Caron kanssa klinikalle kontrollikäynnille. Ainakin Cushing-arvot tarkistetaan (nyt kun lääkitystäkin on voinut taas laskea), jaloista otetaan röngten ja tarkistetaan Caron yleistila. Katsotaan mitä siellä sanotaan. Toivottavasti saadaan vihreää valoa kuntoutukselle ja kunnon kohotukselle. Siitä lisää huomenna!

   Uskotteko ihmeisiin? Kaiken kokemani jälkeen, mie ainakin uskon!